Päivät kotona vähenee. Tulevaisuus tuntuu jotenkin kummalliselta, vaikeaa ajatella miten paljon elämäni muuttuu. Pakkasin kirjoja ja löysin vanhan runokirjani, jestas miten rikki mie olen elämäni ollut! Helpoin selitys on, että isäni oli juoppo ja äiti yritti selvitä lapsien kanssa kotona. Siinä ei oikein rakkautta oppinut tuntemaan. Äidin voimat meni siihen, että mietti mistä saisi rahat laskuihin ja miten saisi ostettua ruokaa. Juopolta taas ei voi odottaa muuta kuin tyhjiä lupauksia. Kumpikin vanhemmista syytti miuta, iskä sanoi, et olen samanlainen kuin äiti, kun en en hyväksynyt hänen toista naistaan (ennen eroa). Äiti taas syyllisti koska kuitenkin aina halusin uskoa ja antaa isälle mahdollisuuden. Halusin uskoa olevani kuitenkin tärkeä. En ollu.

Etsin aina ihmistä joka olisi rakastanut miut ehjäksi. En kestänyt olla yksin. Menin sitten suuren sydäntä kivistävän rakkauteni kanssa naimisiin. Taas yksi alkoholisti elämässäni. Lyhyestä ja kipeästä liitosta alkoi miun kymmeniä vuosia kestänyt toipuminen. Tajusin, että miun täytyy antaa isälle anteeksi, muuten en ikinä pysty saamaan tervettä suhdetta. Näiden vuosien aikana olen edistynyt paljon. En olisi uskonut, mutta isälle anteeksi antaminen oli tän pitkän tien helpoin osuus. Vaikka siihen menikin lähes kymmenen vuotta, sain katkeruuden pois sisältäni. Vaikeinta tuntuukin olevan kuinka pääsisin samaan tilaan äitini ja minua satuttaneen sukulaisen kanssa. Itsensä hyväkysminen on osa tätä matkaa.

En enää etsi ketään rakastamaan minua ehjäksi. Minulla on paljon rakkautta jaettavaksi, elämässä on paljon nautittavia asioita. Niitä haluaisin jakaa rakkaan ihmisen kanssa.